The most important things are the hardest things to say

Kuolema saa ihmisen tuntemaan itsensä niin pieneksi. Se on koskettanut minua kahdesti parin viikon sisällä. Hävitty taistelu syöpää vastaan ja itsemurha. Kuolema herättää kysymyksiä. Kaksi erilaista tapausta herättävät niin erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia ajatuksia. Kun olisi tiennyt. Kun olisi osannut pyytää apua. Miksi kukaan ei tiennyt? Miksi minulla ei ollut rohkeutta? Miksi en soittanut tai laittanut edes viestiä? Miksi en kysynyt mitä kuuluu? Vaikka muuten olimmekin nykyään harvemmin tekemisissä niin miksi en silti kertonut tai ilmaissut, että välitän? En toivottanut voimia enkä jättänyt jäähyväisiä. Viimeiset sanat jäivät sanomatta. Aika on niin suhteellista. Sitä ei aina ole. Koskaan ei tiedä kuka on seuraava. Ja nyt kaikki on jo liian myöhäistä.

Kuoleman herättämistä kysymyksistä, auttamisesta ja välittämisestä tuli mieleen tämä video.



Auttamiseen ei tarvita syitä. Ei tarvitse olla edes kovin läheinen. Jos näet, että jollain on paha mieli, kysy onko kaikki ok. Yllättäen voitkin olla ainoa joka on kysynyt. Jos joku on masentunut tai surullinen avaa suusi, soita, laita viesti, ole läsnä, välitä. Ei tarvitse pelätä, että oikeita sanoja ei löydy tai ei osaa sanoa mitään järkevää, sillä ei aina tarvitsekaan. Eikä niitä aina olekaan. Perimmäisiä, kaikenkattavia järkeviä sanoja, jotka huuhtoisivat pois kaiken tuskan ja murheen. Mutta pienikin sana tai ele voi auttaa eteenpäin. Ihmisen ei ole pakko kertoa tai vastata, jos ei halua. Mutta onpahan ainakin kysytty.

Auttamisen ei aina tarvitse olla suuria tekoja. Jo vähäisestäkin välittämistä voi olla suuri apu selviytymisessä. Suomalaisessa pärjäämisen kulttuurissa voi vituttaa ja hävettää niin paljon se, että ei pärjääkään. Hävettää olla heikko. Haavoittuva. Tunteellinen. Inhimillinen. Ei osata eikä kehdata pyytää apua. Ja aina sitä ei saa vaikka yrittäisikin. Viimeisetkin energiat kuluvat häpeämiseen, hymyilemiseen läpi tuskan ja kulissien pystyssä pitämiseen. Vaikka tavallaan tietää, että on ihmisiä, jotka välittävät voi silti tuntea itsensä maailman yksinäisimmäksi ja voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta ottaa kehenkään yhteyttä. Kuolema. Se lopulta kuitenkin koskettaa niin monia ihmisiä. Meitä kaikkia joskus. Ihmisiä, joiden pienestäkin välittämisen eleestä olisi voinut olla suuri apu oikeassa kohdassa.

Kuka tahansa meistä voi olla joskus heikko. Se aina niin iloiselta ja elämänmyönteiseltä vaikuttava sukulainen tai ystävä, jonka kanssa kävit kaksi päivää sitten kahvilla. Nauravainen työkaveri tai naapurin tyttö. Kaikkea ei tarvitse jaksaa. Aina ei tarvitse pärjätä. Se ei tarkoita sitä, että pohjamutiin pitäisi jäädä rypemään. On vain niin paljon helpompi nousta ylös, kun ei ole yksin. Väestöliiton blogissa aiheesta on kirjoitettu otsikolla: Lakkaa pärjäämästä - ja ala elää. Apua voi saada yllättäviltäkin suunnilta, kun tunnustaa ettei pärjääkään. Minä olen opetellut jättämään turhan pelon pois. Pelon siitä mitä muut ajattelevat, jos en osaakaan sanoa tai tehdä kaikkea oikein. Tai jos en jaksa. Olemaan inhimillinen. Olemaan sosiaalisempi. Olemaan rohkeampi. Puhumaan vaikeistakin asioista. Vaikka ne sanoiksi puettuina ja ulos oksennettuina eivät ehkä vaikutakaan niin vaikeilta, suurilta ja tärkeiltä asioilta. Opittavaa vielä riittää.